Another day of social awkwardness

 Blogaaminen unohtunut kesällä hieman kaiken elämän keskellä mutta nyt tuli koettua sellainen päivä että siitä on vaan ihan pakko kirjoittaa tarina.

Mutta ensin taustalle vähän musiikkia. Luottakaa siihen että tarina on parempi sen kera.

Kaikkihan alkoi eilisestä aamusta, kuten varmaan kaikilla tämän maapalleron ihmisillä. Tuli marssittua nörtteilemään yhden Riku-äijän kulmille harkkakaverin kanssa, ja aamupäivä meni seikkaillessa Sir Sukkanauhan ja Paavo-Hermanni-nimisen haltian kanssa Pimeyden ruhtinaan jyhkeässä kartanossa salaovia ja taikaesineitä metsästäen.

Mutta ei siis niitä samoja, mitä Digimonissa aikaan, ei. Ja se peli oli tämmöinen lelu:

Hero Quest - lautaroolipelien aatelia figuureineen kaikkineen.

En tunnustaudu pelinörtiksi mutta oikeassa seurassa tämä peli on jotain maailman hienointa. Näiden pelien jälkeen hinauduttiin sitten harkkatutun kanssa kohti Niemen takapajulassa sijaitsevaa Syvälahtea, missä viimeiset kolme iltaa ollaan vietetty teatteriduunien parissa. Koska työjutuista on hieman tylsää puhua (saatikka niistä erilaisista fiiliksistä mitä päässä on muhinut sinä aikana kun koko harkkaa olen suorittanut), niin hypättäköön suoraan iltaan ja aikaan esityksen jälkeen, kun oltiin saatu koko roska purettua kasaan vapaaehtoisen työvoiman sekä harkkareiden voimin. Näiden purkujen jälkeen olisi edessä koko työtiimin yhteinen karonkka.

Suurin osa poppoosta (näyttelijöitä enimmäkseen) loikkasi hyvissä ajoin ennen meitä harkkareita autoihin ja raidasi kohti karonkkapaikkaa, minne sitten me joukon nuorimmat, hurrdurreimmat ja nörteimmät suuntasimme fillareilla yhtä fiilareissa kuin oravat jotka juuri ovat löytäneet jonkun hörhön tammenterhovarastot. Meininkihän parani siitä sitten vielä entisestään, kun kahlasimme kuin hullut larppaajat keskenämme pimeitä metsiä pitkin useamman kilometrin, ylös muutaman 45 asteen mäen joiden pituutta saattoi rinnastaa jättiläisen reisiluihin... ja löysimme itsemme lopulta noin sadan metrin päässä siitä paikasta, mistä alun perin olimme lähteneet.

Alkoi vesisade. Varsinainen kaatosade, jonka keskellä totesimme että olemme tuloksetta penkoneet koko tanssilavan lähiympäristön löytämättä mitään muuta kuin kukkuloita ja metsiä jotka toivat mieleen Slendermanin sekä Twin Peaksin, ja nauramalla sille että miten parin päivän päästä paikkakunnan uutisotsikot paukuttaisivat siitä, miten kaksi larppaajanörtteilevää tuotantoharjoittelijaa katosi synkkiin kuiskausten metsiin, minne näiden kahden vaeltajan, Hurrin ja Durrin sielut jäisivät vuosikausiksi mätänemään ja kertomaan karmeita tarinoita tuosta karmeasta illasta.

Vesisateen keskellä kuitenkin tajusimme myös, että vaikka kuinka olisimme henkisesti edelleen larppaajataajuudella, niin olimme silti nykyajassa jossa tunnetaan käsite nimeltä teknologia. Tässä tarinassa teknologiaa edustakoon ystäväni Hurrin puhelin, jolla lopulta pirautimme karonkapaikkaan mistä yritimme penätä ohjeita seuraavat kymmenen minuuttia. Kun harhailua oli jatkunut vielä sen vartin verran, nämä kaksi uupunutta sankaria viimein saapuivat VIIMEIN, (hieman yli kello kahdentoista) määränpäähänsä. Ohessa fiiliksiämme giffien muodossa:

You're on candid camera!

"HURRRR DURRRRR"

...no bileethän itsessään olivat aika tylsät koska Hurrin kanssa olimme päättäneet olla selvinpäin mutta onneksi saatiin makkaraa, patonkia ja saladaa ja puhuttiin niin että meinasi äänihuulet kuivua. Paikalla tuli pörrättyä se muutama tunteroinen jos sitäkään, minkä jälkeen turistiin henkeviä vielä pari tuntia kylmässä mutta mukavan hiljaisessa ympäristössä lähellä Niemen keskustaa. Tätä höpinää kesti aamukolmeen saakka (keskellä tietyömaata, missä meille tuli kesken kaiken pölöttämään omiaan joku moottoripyöräheebo nimeltään Erkki), minkä jälkeen varpaat ja sormet paleltuneina päätettiin lähteä viipottamaan omia koteja päin...

Ai tämä muka absurdia? Ei ehkä ihan kirjoitettuna mutta ehkä te ymmärrätte lukea sen toisenlaisin silmin jos mainitsen että olemme kyseisen Hurrin kanssa tunteneet vasta pari viikkoa, ja nyt jo ollaan päästy puhumaan ummet ja lammet kaikesta maan ja taivaan väliltä. Jos ikinä satutte siis hengaamaan puolitutun kanssa keskellä yötä paikassa, jossa on tuskin ketään, niin ottakaa vinkistä vaari - kello yhden jälkeen ovat kaikki jutut sallittuja. Siinä voi puhua vaikka omista homoroolipelihahmoistaan ties mitä, ja jos toinen ottaa sen as cool as ice, ei heebo voi olla ihan persauksesta revitty.

Tämän sekopäisen sepostuksen jälkeen taidan taas vetäytyä pieneen sykkyrääni ja jatkaa elämän popittamista toisaalla. Hei vaan pikku blogini!

Paitsi loppuun vielä pieni loppusynkennys Cory Monteithin, toisin sanoen Gleen Finn Hudsonin muistollle.

                                                                   Otteesi tästä

                                                            maailmasta turhankin

                                                                   pian kirposi

                                                              karvasta lähtöäsi

                                                             ikävällä muistelen.